Työttömyysseikkailu 2011

Eli niinhän tässä kävi, että kun aloin pitää blogia työttömyydestäni, sainkin työpaikan. Iloinen uutinen siis. Aloitan työt maanantaina ja toivon kovasti että sopeudun ja opin nopeasti tehtäväni. Kiitos teille, jotka kävitte lukemassa ajatuksiani, ja tosi hyvää syksyä kaikille!

Tämä oli hyvinkin relevantti kysymys ala-asteella ja ehkä vielä vähän vanhempanakin, kun vielä haaveiltiin vaikka poliisin, opettajan tai lääkärin ammateista. Tosin nykyäänhän suosituin ammatti lasten ja nuorten keskuudessa taitaa olla julkkis, mutta puhun nyt oman lapsuuteni ihanteista. Monille luokkakavereille oli ihan päivänselvä juttu, että heistä tulee isona samanlaisia kuin omista isistään tahi äideistään.

Omat toiveeni eivät asettuneet niinkään korkealle, vaan halusin ehdottomasti tulla kaupan siivoojaksi. Näin ainakin lapsuus-kirjan mukaan, johon äitini kirjoitteli sanomisiani ja tekemisiäni. Nyt sitten vihdoin, noin 25 vuoden mentyä, alkaakin näyttää siltä, että haaveeni tulee toteutumaan, tahdoin sitä enää tai en. Puolen vuoden aikana tavoittelemistani työpaikoista ei yksikään ole kutsunut minua edes haastatteluun, johtuen epäilemättä salaperäisistä mustista aukoista  CV:ssäni ja vähäisestä työkokemuksesta.  Ainoastaan siivoustyötä hakiessa minut olisi otettu töihin vaikka siltä istumalta. Valitettava tosiasia kuitenkin on, etteivät puhtaanapidon ammattilaisten työtehtävät ja palkka kohtaa sitten niin millään akselilla. Tämän vuoksi en toistaiseksi ole vielä ottanut siivoojan paikkaa vastaan.

Tänään olen täyttänyt kaksi eri työhakemusta ja kirjoittanut yhden CV:n niistä aineksista, joita pussini pohjalta saan kaavittua kokoon. Olen kehunut itseäni eri kanteilta ja vakuutellut tulevani toimeen ihan kaiken ja kaikkien kanssa. Missään kohtaa ei kysytty, miksen ole ollut enempää töissä tai miksi en ole opiskellut itselleni tutkintoa. Puolustautumismahdollisuudet ovat nolla. Ja koska en pääse haastatteluihin, en myöskään saa mahdollisuutta kertoa elämänkulustani ja ilman haastattelua en pääse töihin ja ilman työtä en saa kokemusta, jota lisätä ansioluettelooni. Tajuan olevani oravanpyörässä, vaikken ole edes (työ)elämässä mukana!

Jos saisin mahdollisuuden kertoa siitä sinnikkyydestä, periksiantamattomuudesta ja aina uudelleen itsensä kokoamisesta, jota olen masennusta vastaan kamppaillessani osoittanut, uskoisin motivaationi olevan lähestulkoon vailla vertaista. Kun vain saisin tilaisuuden valjastaa nämä kokemukset jonkin työn tekemiseen, en usko että tuottaisin pettymystä kenellekään.

Terveiset kaikille niille, joista tuli isoina lääkäreitä, poliiseja tai opeja: arvostakaa saavutuksianne, koska ne eivät yksikään ole itsestäänselvyyksiä!

Kelan korvaushakemusta täyttäessä ei ainakaan voi unohtaa, mikä kansalaisstatus hallussa on, jos ja kun sattuu olemaan työttömässä tilassa. Kovin ahkerasti olen taas haeskellut töitä, mutta välillä täytyy pitää myös hauskaa. Ja onneksi Kansaneläkelaitos maksaa sentään jotakin, joten kävin tällä viikolla Helsingissä Tavastialla katsomassa Johnny Winterin, rockin-ja bluesin Yhdysvaltain suurlähettilään keikan. Mahtava meininki, konsääri oli loppuunmyyty, ja kaikenlaista nuorempaa ja vanhempaa väkeä oli saapunut Johnnya kunnioittamaan.

Helsingissä käydessäni muistelin aikaani työttömänä siellä, asuin pääkaupungissa vuoden verran 2000-luvun alussa, eli noin kymmenisen vuotta sitten. Olin silloin myös erittäin masentunut ja ahdistunut, sekä aivan piipussa lukion yli-inhimillisten opiskelujen jälkeen. Olisin varmaankin kuulunut ennemmin sairaslomalle kuin työnhakijaksi, mutta en silloin sitä tajunnut. Postiluukku lauloi uusia työpaikkaehdotuksia pari kertaa kuussa, ja jokainen paikka oli pahempi kuin edellinen. En halunnut töihin, olin surullinen ja eksynyt ja aivan täysin pihalla, enemmän kuin lumiukko ikinä. Silti minun oletettiin ja odotettiin menenvän töihin. Painajaismaista. Näin jälkeenpäin katsottuna tilanne olisi ollut hoidettavissa varmaan aika helpostikin, kun olisin ottanut yhteyttä omaan lääkäriini Kallion terveysasemalla, joka oli harvinaisen pätevä ja myös kiinnostunut hoitamiensa ihmisten asioista, vaikka kiirettä piti, kuten aina kunnan terveyshuollossa. Niillä voimilla ja psyykkisellä terveydellä en kuitenkaan osannut ajatella tällaista vaihtoehtoa, vaan ajattelin vain että olen jotenkin huono, kun en halua töihin, kuten "kaikki" muut.

Tällä hetkellä olen kotikuntani Työ-ja elinkeinotoimiston erikoisasiakkaana, vuodesta 2009 lähtien, muistaakseni. Erikoistyövoimaneuvojille ohjataan ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta voi osallistua ns. normaaliin työnhakuun. Tällaiselle virkailijalle pääseminen oli  mielestäni tosi hieno juttu. Olen kärsinyt mielenterveyden ongelmista, joista jo edellä puhuin, ja tämän vuoksi haen pääasiassa osa-aikaista työtä. On myös erittäin tärkeää, työsuhteen katketessa näistä syistä, etten joudu karenssiin ja menetä ihan kaikkea toimeentuloa. Mutta: tässäkin kesti lähes kymmenen vuotta, ennenkuin minut ohjattiin oikeampaan osoitteeseen. Tätä ennen ramppasin siellä ja täällä ja vaikka olin usein masennuksen vuoksi sairaslomalla, ei tätä huomioitu millään lailla toimistossa asioidessani.

Mielestäni olisikin ihan ensiarvoisen tärkeää, että ihmisen joutuessa työttömäksi hänen terveydentilansa selvitettäisiin, ennen lykkäämistä byrokratian portaisiin päistikkaa ja pää edellä. Minun kohdallani olisi epäilemättä säästetty monia tuhansiakin euroja, jos työviranomaiset olisivat huomanneet tilanteeni jo aiemmin. Minunkaan tapauksessani työvoimatoimisto ei ollut ohjaamassa oikealle tiskille, vaan tilanteen huomasi terapeuttini ja hän puuttui asiaan ottamalla yhteyttä sinnepäin.

Tässä paljastan samalla pähkinänkuoressa työttömyyteni taustat. Vielä en kuitenkaan ole valmis heittämään pyyhettä kehään, vaan pyyhin sillä hikeni ja astelen rinkiin pystypäin, valmiina yrittämään vielä kerran.