torstai, 22. syyskuu 2011

Murphyn laki toimii

Eli niinhän tässä kävi, että kun aloin pitää blogia työttömyydestäni, sainkin työpaikan. Iloinen uutinen siis. Aloitan työt maanantaina ja toivon kovasti että sopeudun ja opin nopeasti tehtäväni. Kiitos teille, jotka kävitte lukemassa ajatuksiani, ja tosi hyvää syksyä kaikille!

torstai, 15. syyskuu 2011

"Mikä siusta tulee isona?"

Tämä oli hyvinkin relevantti kysymys ala-asteella ja ehkä vielä vähän vanhempanakin, kun vielä haaveiltiin vaikka poliisin, opettajan tai lääkärin ammateista. Tosin nykyäänhän suosituin ammatti lasten ja nuorten keskuudessa taitaa olla julkkis, mutta puhun nyt oman lapsuuteni ihanteista. Monille luokkakavereille oli ihan päivänselvä juttu, että heistä tulee isona samanlaisia kuin omista isistään tahi äideistään.

Omat toiveeni eivät asettuneet niinkään korkealle, vaan halusin ehdottomasti tulla kaupan siivoojaksi. Näin ainakin lapsuus-kirjan mukaan, johon äitini kirjoitteli sanomisiani ja tekemisiäni. Nyt sitten vihdoin, noin 25 vuoden mentyä, alkaakin näyttää siltä, että haaveeni tulee toteutumaan, tahdoin sitä enää tai en. Puolen vuoden aikana tavoittelemistani työpaikoista ei yksikään ole kutsunut minua edes haastatteluun, johtuen epäilemättä salaperäisistä mustista aukoista  CV:ssäni ja vähäisestä työkokemuksesta.  Ainoastaan siivoustyötä hakiessa minut olisi otettu töihin vaikka siltä istumalta. Valitettava tosiasia kuitenkin on, etteivät puhtaanapidon ammattilaisten työtehtävät ja palkka kohtaa sitten niin millään akselilla. Tämän vuoksi en toistaiseksi ole vielä ottanut siivoojan paikkaa vastaan.

Tänään olen täyttänyt kaksi eri työhakemusta ja kirjoittanut yhden CV:n niistä aineksista, joita pussini pohjalta saan kaavittua kokoon. Olen kehunut itseäni eri kanteilta ja vakuutellut tulevani toimeen ihan kaiken ja kaikkien kanssa. Missään kohtaa ei kysytty, miksen ole ollut enempää töissä tai miksi en ole opiskellut itselleni tutkintoa. Puolustautumismahdollisuudet ovat nolla. Ja koska en pääse haastatteluihin, en myöskään saa mahdollisuutta kertoa elämänkulustani ja ilman haastattelua en pääse töihin ja ilman työtä en saa kokemusta, jota lisätä ansioluettelooni. Tajuan olevani oravanpyörässä, vaikken ole edes (työ)elämässä mukana!

Jos saisin mahdollisuuden kertoa siitä sinnikkyydestä, periksiantamattomuudesta ja aina uudelleen itsensä kokoamisesta, jota olen masennusta vastaan kamppaillessani osoittanut, uskoisin motivaationi olevan lähestulkoon vailla vertaista. Kun vain saisin tilaisuuden valjastaa nämä kokemukset jonkin työn tekemiseen, en usko että tuottaisin pettymystä kenellekään.

Terveiset kaikille niille, joista tuli isoina lääkäreitä, poliiseja tai opeja: arvostakaa saavutuksianne, koska ne eivät yksikään ole itsestäänselvyyksiä!

perjantai, 9. syyskuu 2011

Työtön, työtön, työtön, työtön...

Kelan korvaushakemusta täyttäessä ei ainakaan voi unohtaa, mikä kansalaisstatus hallussa on, jos ja kun sattuu olemaan työttömässä tilassa. Kovin ahkerasti olen taas haeskellut töitä, mutta välillä täytyy pitää myös hauskaa. Ja onneksi Kansaneläkelaitos maksaa sentään jotakin, joten kävin tällä viikolla Helsingissä Tavastialla katsomassa Johnny Winterin, rockin-ja bluesin Yhdysvaltain suurlähettilään keikan. Mahtava meininki, konsääri oli loppuunmyyty, ja kaikenlaista nuorempaa ja vanhempaa väkeä oli saapunut Johnnya kunnioittamaan.

Helsingissä käydessäni muistelin aikaani työttömänä siellä, asuin pääkaupungissa vuoden verran 2000-luvun alussa, eli noin kymmenisen vuotta sitten. Olin silloin myös erittäin masentunut ja ahdistunut, sekä aivan piipussa lukion yli-inhimillisten opiskelujen jälkeen. Olisin varmaankin kuulunut ennemmin sairaslomalle kuin työnhakijaksi, mutta en silloin sitä tajunnut. Postiluukku lauloi uusia työpaikkaehdotuksia pari kertaa kuussa, ja jokainen paikka oli pahempi kuin edellinen. En halunnut töihin, olin surullinen ja eksynyt ja aivan täysin pihalla, enemmän kuin lumiukko ikinä. Silti minun oletettiin ja odotettiin menenvän töihin. Painajaismaista. Näin jälkeenpäin katsottuna tilanne olisi ollut hoidettavissa varmaan aika helpostikin, kun olisin ottanut yhteyttä omaan lääkäriini Kallion terveysasemalla, joka oli harvinaisen pätevä ja myös kiinnostunut hoitamiensa ihmisten asioista, vaikka kiirettä piti, kuten aina kunnan terveyshuollossa. Niillä voimilla ja psyykkisellä terveydellä en kuitenkaan osannut ajatella tällaista vaihtoehtoa, vaan ajattelin vain että olen jotenkin huono, kun en halua töihin, kuten "kaikki" muut.

Tällä hetkellä olen kotikuntani Työ-ja elinkeinotoimiston erikoisasiakkaana, vuodesta 2009 lähtien, muistaakseni. Erikoistyövoimaneuvojille ohjataan ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta voi osallistua ns. normaaliin työnhakuun. Tällaiselle virkailijalle pääseminen oli  mielestäni tosi hieno juttu. Olen kärsinyt mielenterveyden ongelmista, joista jo edellä puhuin, ja tämän vuoksi haen pääasiassa osa-aikaista työtä. On myös erittäin tärkeää, työsuhteen katketessa näistä syistä, etten joudu karenssiin ja menetä ihan kaikkea toimeentuloa. Mutta: tässäkin kesti lähes kymmenen vuotta, ennenkuin minut ohjattiin oikeampaan osoitteeseen. Tätä ennen ramppasin siellä ja täällä ja vaikka olin usein masennuksen vuoksi sairaslomalla, ei tätä huomioitu millään lailla toimistossa asioidessani.

Mielestäni olisikin ihan ensiarvoisen tärkeää, että ihmisen joutuessa työttömäksi hänen terveydentilansa selvitettäisiin, ennen lykkäämistä byrokratian portaisiin päistikkaa ja pää edellä. Minun kohdallani olisi epäilemättä säästetty monia tuhansiakin euroja, jos työviranomaiset olisivat huomanneet tilanteeni jo aiemmin. Minunkaan tapauksessani työvoimatoimisto ei ollut ohjaamassa oikealle tiskille, vaan tilanteen huomasi terapeuttini ja hän puuttui asiaan ottamalla yhteyttä sinnepäin.

Tässä paljastan samalla pähkinänkuoressa työttömyyteni taustat. Vielä en kuitenkaan ole valmis heittämään pyyhettä kehään, vaan pyyhin sillä hikeni ja astelen rinkiin pystypäin, valmiina yrittämään vielä kerran.

torstai, 1. syyskuu 2011

Jos polttaa roskan tunnissa, niin...

..näinköhän saan koko päivän kulumaan? Olen ottanut tavakseni tehdä "to-do"- listoja jo muutaman vuoden ajan, koska olen niin kova unohtelemaan asioita. Tarpeeksi kauan kun on suhannut autolla edestakaisin kodin ja kaupungin väliä, oppii itsestään jotakin uutta sekä uusia toimintatapoja.

Tämän päivän ohjelmistossa on siis roskien polttamista takassa, eikä muuta tähdellistä. Usein kuulen, kuinka ihmiset valittelevat ajanpuutetta, ja kuinka mitään ei ehdi tekemään kunnolla. Mutta entä kun aikaa on ihmisellä liikaa? Voi herätä ja nousta ylös sängystä silloin kun huvittaa, syödä kun huvittaa tai  olla tekemättä mitään, koska se huvittaa. Ainut velvollisuus on vessassa käyminen, vaikka toisaalta, voihan sitä tehdä housuunkiin, jos vaan sattuu huvittamaan.  Jos ihmisellä ei ole tarpeeksi mielevää tekemistä, hän voi huonosti, uskokaa tai älkää.

On päivien välillä tietysti erojakin. Sellaisina päivinä, kun tekemistä on useammaksi tunniksi, tunnen itseni melkein hyväksi ihmiseksi, ja ajattelen olevani kuin kuka tahansa. Liikun kaupungilla, pistäydyn teellä kahvilassa ja selailen uusia kirjoja kirjakaupassa. Olen muiden ihmisten joukossa, ja saatan kuvitella olevani vain ruokatunnilla ja meneväni kohta takaisin töihin. Paitsi etten mene, vaan ajan autolla tai pyörällä takaisin kotiin, jossa tyhjyyden tunne väijyy odottamassa.

Nykyaikana kodin hoitokaan ei kuluta juurikaan ihmisen aikaa, pyykit peseytyvät koneessa ja lämpöpatterit pitävät talon lämpimänä. Joten useimmiten istahdan sohvalle kirjan kanssa ja pakenen omaa elämääni jonkun kirjoittamaan todellisuuteen. Ei se minua haittaa, pidän itseäni onnekkaana tässä mielessä: saan lukea niin paljon kirjoja kuin vain jaksan ja haluan.  Kukaan tai mikään ei keskeytä, paitsi se yksi roska tunnissa.

 

 

keskiviikko, 31. elokuu 2011

Ain laulain työtäs tee, tiditittitittidii...

Kyllä on nyt kuumat paikat työttömän aivoilla! En ole ennen pitänyt blogia, joten kaikki toiminnot kirjoitusten lisäämisestä kuvien lataamiseen ovat ihan supiuusia asioita minulle. Aivojen kuormitus alkaa olla jo ihan huipputasoa, ja uupumus on ihan sillä hilkulla. Kaiken tämän alla kuplii kuitenkin uuden asian aloittamisen ilo ja jännitys: mihin tämä projekti minut vie?

Kimmokkeen oman blogin aloittamiseen sain kirjoittamisen perusopintojen kurssilla "Mediataidot", joka siis käsittelee verkkokirjoittamisen eri alueita. Teen näitä 30 op:n opintoja Jyväskylän Avoimen yliopiston puitteissa, ja ne alkoivat helmikuussa 2011. Joten pientä puuhaa tälläkin työttömällä sentään on. Luterilainen peruskäsitys ajan hyödyllisestä käyttämisestä on iskostunut syvälle, vaikken uskonnollinen olekaan. Tämä tuntuisi aiheuttavan eniten tuskaa sekä minussa että kohtalotovereissani, joita Suomessa oli syksyllä 2009 noin 270 000 eli 7,6 % väestöstä. Tosin luku on vain erittäin suuntaa-antava, ja lopullinen luku riippuu paljon laskutavasta. 

Tervetuloa seuraamaan erään työttömän arkea ja juhlaa, iloja ja suruja. Toivottavasti en saa piakkoin töitä, sillä muutenhan tämä lysti loppuu ennenkuin on päässyt kunnolla edes alkuun!